Olin kaupassa, jonotin kassalle, adoptiota hoitava sosiaalitäti jonotti pari tyyppiä edessäni. Mua rupes jotenki kovasti jännittämään... käännyin siten, että mulla ei ole mahdollisuutta nähdä häntä, sillä en halunnut, että katseet kohtaavat.

Mietin, miltä niistä sosiaalitoimen asiakkaista tuntuu, jotka ovat jonkun arkea enemmän hankaloittavan asian takia heidän kanssaan tekemisissä, ja tapaavat kylillä.

Kotvan siinä jonotettuamme, päätin, että onhan mun nyt hyvänen aika pystyttävä hänet kohtaamaan - vaikka tuntuikin hyvin alastomalta olla siinä hänen silmiensä edessä. Tämä oli ensimmäinen kohtaaminen tuolla arjen askareissa sitten sen jälkeen, kun on adoptioasiasta keskusteltu. Ja ehkä se oli se, miksi olo oli niin kumma. Käännyin takaisin häneen päin, eikä mennyt kauaakaan, kun katseemme jo kohtasivat. Minä tervehdin häntä reippaasti ja hän tervehti vielä reippaammin =) ja mulle tuli olo, että hän pyrki viestimään mulle, että "kaikki on hyvin!" =) Taidankin ottaa asian puheeksi sitten tapaamisessa =)