Hei vaan kaikille!!

Anteeksi, että en ole päivittänyt blogiani, vaikka uutisia on vaikka kuinka PALJON!!!

Pääuutinen on se, että me olemme kokeneet adoption keskenmenon ja olemme työstäneet sitä menetystä - mutta samalla iloinneet kohtalon kourasta, joka kosketti biologista vanhemmuutta.

Luovutetuin mielin tehty viimeinen julkisen puolen hedelmöityshoito tuotti tuloksen, ja kohdussani kasvaa nyt pieni ihmisen alku. Syntymä tapahtuu vielä tämän vuoden puolella (jos kaikki vain menee hyvin)

Adoptioneuvonta ei kuitenkaan katkennut siihen. Olemme raskautumisen jälkeen tavanneet sosiaalitädit vielä kolme kertaa ja eilen olikin viimeinen tapaamisemme, ja kotiselvitys on viety päätökseen. Vielä saamme tädeiltä puhtaaksi kirjoitetun lausunnon. Tädit myös selvittävät sen, että miten raskausasia pitää käsitellä lausunnossa.

Tädit halusivat tehdä tämän kotiselvityksen loppuun saakka raskautumisesta huolimatta, sillä he tekivät sitä ensimmäistä kertaa itsenäisesti ja halusivat siten viedä asian päätökseen ihan oppimisenkin takia. Lisäksi he painottivat, että voimme kaikki pitää tätä prosessia yhtenä sosiaalitoimen perheen tukipalvelumuotona, sillä emme ole missään muualla voineet PERHEENÄ purkaa lapsettomuuskriisiämme.

Tuki onkin ollut korvaamatonta ja ihanaa! Olemme hyötyneet tapaamisista niin yksilöinä, perheenä, lapsettomuuskriiseilijöinä, adoptioon valmentautuvina kuin pariskuntanakin =)

Ensikuun alun aikana saamme tätien laatiman lausunnon tarkistukseen ja he myös selvittävät sen, että voidaanko paperit lähettää eteenpäin - tulevaisuutta ajatellen, vai onko se totaalinen päätös prosessille nyt - ainakin tällä erää.

Lausunnon sisällön jo tiedämme =) ja meidät on ammattilaisten analysoimana todettu VANHEMMIKSI KELVOLLISIKSI =)

Kotikäyntikin meni hienosti =) kaappeihin ei katsottu, vaikka sanoin että penkokaa vaikka kaikki paikat =) koti kelpasi lapsen kodiksi ja pihapiiri varsinkin =)

KAIKKI ON SIIS HIENOSTI! vaikka adoption keskenmenon koimmekin. Mutta onneksi aina on mahdollisuus jatkaa - tai ainakin aloittaa alusta ns yrittäminen =)

Me elelemme nyt tällaisessa muutoksessa ja toivomme että KAIKKI menisi hyvin! ei paljoa vaadittu =) sillä toivomme, että KAIKKI KAIKKI KAIKKI menisi hyvin =) kaikilla elämän saroilla =)

ja toivotankin kaikkea hyvää myös KAIKILLE MUILLE!!

Hei!

Sen verran näky olevan aikaa edellisestä postauksesta, että pistetäänpä hieman väliaikatietoja =)

Adoptionhan saralla ei ole tapahtunut yhtään mitään ... tai no onhan se edistymistä, että on miettinyt omaa vanhemmuutta ja lapsen haluamisen motivaatioita.

Omia odotuksia äitiydestä, omia odotuksia lapsesta, omia odotuksia lapsiperheen arjesta, odotuksia siitä millainen mies on isänä... eli päivittäin asiat pyörii psyykessä =)

Konkreettista tapahtumaa on luvassa maaliskuun 4.pv jolloin on seuraava adoptioneuvonta.

Tarkoitus on ollut kirjoittaa tänne myös tota pohdintapuolta, mutta... ei ole ollut voimia eikä aikaa... Pohdintaa on tapahtunut NIIN paljon ja olen itsekin ollut aika sekaisin ajatusteni kanssa. Mutta koitan joskus saaha jotain aikaiseksi...

Viimeistään seuraavan adoptioneuvonnan jälkeen taas kirjoitan.

Kiitos kommenteista!!!

Eilen keskustelimme adoptioneuvonnassa vanhemmuudesta: millaisena me olemme kokeneet omien vanhempiemme vanhemmuuden; mitä heidän vanhemmudesta haluaisimme ehdottomasti siirtää omaan vanhemmuuteemme; mitä jättää pois; mitä kuvittelemme vanhemmuuden olevan; onko meillä niitä ominaisuuksia, mitä vanhemmuus teorian mukaan on.

Keskusteltiin siitä, millainen lapsuus meillä oli. Keskusteltiin meidän ja vanhempiemme välisistä suhteista.

Keskusteltiin siitä, mitkä ovat meidän motivaatiomme adoptioon: haluammeko auttaa lasta? haluammeko auttaa yhteisöä? haluammeko lapsen lapseksi? haluammeko itsellemme lapsen? vai mitä?

Keskusteltiin siitä, miten paljon puhumme tästä asiasta perheemme ulkopuolisille ihmisille.

Keskusteltiin joulusta: miltä tuntuu joulu ilman lasta, millaista olisi jos olisi lapsi, miten suhtaudumme joulukorteiksi saatuihin lasten kuviin, miten vietämme tämä joulun ja mitä ajatuksia se viettotapa herättää.

Keskustelimme siitä, että missä vaiheessa meidän surutyömme biologisen lapsen "menettämisestä" on. Keskustelimme tulevasta hoidosta. Mahdollisesta raskaudesta.

Keskustelimme siitä, miksi olemme päätyneet kansainväliseen adoptioon - että miksi ei kotimainen.

Keskustelimme tukiperhe ja sijaisperhetoiminnasta.

Kaksi tuntia puhua päpätimme ja olo on NIIN HYVÄ!!

Tänään olisi sitten toinen adoptioneuvonta-tapaaminen. Mä en oo YHTÄÄN tutustunut aiheeseen, en oo selaillu nettiä, en oo lukenu kirjoja, en oo keskustellu kenenkään adoptoineen kanssa... en oo tehny asian eteen yhtään mitään! niin no paitsi lukenu uusimman Adoptioperheet ry:n lehden. ottanu selvää adoptiovalmennusleiristä ja päättänyt, että ei vielä kevään kurssille ilmottauduta.

Meen kyllä siis IHA ummikkona tän päivän tapaamiseen. Aattelin, että en tieten tahtoen tutustu aiheistoon, vaan otan kaiken vastaan sellaisena kun tulee =)

Tänään ois sitten ensimmäinen teemoitettu tapaaminen. Teema vain on meille vielä salaisuus. Iltapäivällä sen sitten tietää.

Aamusuihkussa iski paniikin omainen fiilis, että mitä jos ne onki tänään jotenki tosi ilkeitä... en tiedä millä tapaa voisivat olla ilkeitä, mutta... iskipä fiilis silti.

Olemme avoimesti kertoneet ihmisille, että olemme tahattomasti lapsettomia ja hoidoissa.

Nyt olemme myös avoimesti kertoneet, että olemme aloittaneet adoptioprosessin.

Ihmisten suhtautuminen näihin kahteen asiaan on aivan käsittämättömän erilaisia!! Sama ihminen on suhtautunut lapsettomuushoitoihin muun muassa sanoen: "laihduta, lakkaa yrittämästä, unoha koko yrittäminen, irtaudu arjesta, lopettakaa hoidot ni raskaudutte luomusti, älä ressaa jne" ja noiden kommenttien jälkeen aletaan kertomaan, kuinka tutun-tuntun-kaiman-kummin-veljen-pojan-vaimon-sisko-ja-sen-mies oli kans julistettu lapsettomiks, mut ne raskautu het luomusti ku ne vaa lopetti yrittämisen, ku ne vaa laihdutti, ku ne vaan alotti adoption, ku ne vaan unohti koko jutun, ku ne vaa lopetti hoidot, ku ne vaan sitä ja tätä ja tota. Ja sitte juttu jatkuu sillä, että "on se kumma ku narkkarit ja vanhemmiksi kelpaamattomat saavat lapsia tosta noi vaa ja vielä vahingossaki, mut kunnon ihmiset jää ilman!" ja toki KAIKKI sanoo:"kyllä te vielä saatte lapsen!"   -eli vastaanotto asialle ei ole aina ollut mitenkään kiva... ja hyvin harva kyselee, että "mitä teille kuuluu ja miten menee ja miltä tuntuu ja mitä ajatuksia" jne. eli aika vähän on ollut ketään, kenen kanssa jutella. tai sit se on menny puolusteluks: "kyllä narkkarit ja muut muiden mielestä vanhemmiksi kelpaamattomatkin ovat oikeutettuja lisääntymään, jos niin haluavat. ja jos jollain sattuu totaalinen vahinko, ni asiallehan voi tehdä jotain - tekemättä jättäminen osoittaa, että se ei ollut huono vahinko". ja sit joutuu "puolusteleen" läskejään ja vakuuttelemaan, että yrittämistä ei voi unohtaa eikä lopettaa, että on se niin takaraivoon iskeytynyt projekti. ja stressaaminen on ihan yhtä kontrolloimaton tapahtuma ku yrittäminen sinänsä - ei pysty säätelemään, ellei aivopese itteesä... mut harvan kans pääsee oikeasti purkamaan tuntojaan. eli aika vaisua ja paikotellen negatiivista suhtautumista.

Mutta kun on kerrottu adoptiosta, ni reaktioina kuulemme: "aivan mahtava juttu! oon aina aatellu että teidän pitäisi adoptoida! te, jos jotkut, olette juuri oikeita ihmisiä adoptoimaan! teillä, jos jollain, myös eri kulttuuriperimän omaama lapsi pystyy elämään kuin kotonaan! teillä, jos jollain, on voimia raskaan adoptioprosessin läpikäymiseen! te, jos jotkut, olette juuri passeleita vanhempia adoptoidulle lapselle! todella hieno päätös! teidän ois pitäny tehä tää päätös jo kauan sitte! jne"

Ja noiden kommenteiden päälle pulppuaa puhekone vaikka kuinka lujaa: "mistä maasta? milloin? paljonko maksaa? mun mielestä lapsesta ei pitäis maksaa! miksei sieltä ja sieltä maasta? hakekaa etelä-amerikasta! ottakaa joku, joka on mahdollisimman länsimaalaisen näköinen! ottakaa sit mahollisimman nuori! ottakaa sit joku, joka on täysin eri rotuinen, jotta ihmiset tietää varmasti, että ootte adopoinu! jne"

Eli omalla kokemuksella voisin sanoa, että ihmiset hyväksyvät adoption nykypäivänä paremmin, kuin lapsettomuushoidot... tai no... ehkä ihmiset pystyvät ottamaan vastaan paremmin adoption - joka on ehkä konkreettisempi ja tutumpi prosessi sellaisille, joille asia ei ole mitenkään henkilökohtainen. Lapsettomuushoidot taitavat olla niin henkilökohtaisiksi ongelmiksi luokiteltuja, että niistä ei oikein osata jutella.

Taitaa medialla olla suuri vaikutus! Adoptiosta puhutaan aina jotenkin kevyemmin, kuin lapsettomuuskriisistä ja -hoidoista. Adoptio on nykyään ihmisille jotain lähes tavallista ja normaalia, mutta hoidot ovat jotenkin tabu.

Itse olisin kaivannut SUURESTI keskustelua myös hoitokriiseilyn aikana!! Sillä  mielestäni lapsettomuuskriisi ei ole kadonnut minnekään, vaikka nyt on eri prosessointi lapsettomuudesta eroon pääsemisen tavoittelemiseksi.

Nyt ihmiset on valmiita keskustelemaan siitä, mitä ajatuksia ja tuntoja adoptio meissä herättää, ja siinä samalla siis valmiita keskustelemaan yleensäki lapsettomuudesta ja osaavat käsitellä myös hoitojaksoja. Ihmiset siis vain asennoituu aivan erilailla, ku on kyse pariskunnan ulkopuolisesta prosessin toteuttamisesta...

taitaa siis hoitoilu olla vielä liian kaukainen asia sellaisille, joilla ei ole minkäänlaista omaa tuntumaa asiaan.

tykkäisin kyllä itse siitä, että hoitoilusta voitaisiin keskustella ihan yhtä avoimesti ku adoptiostakin. nimittäin nyt on sellainen tunne, että olemme adoptoimassa "kaikille yhteistä" lasta, mutta kun yritettiin hoidoilla, niin yritimme "vain itsellemme"... outoa... todella outoa... mutta kun asiaa miettii ja analysoi, ni kait toi on iha normaalia - vielä, kun media ei myllää hoitojakin kansanomaisemmaksi...

Tiedän todella hyvin, että tässä vaiheessa ei ole vielä aihetta tehdä valintaa kohdemaasta, mutta tottakai sitä on mietitty aika paljon!

Viime yönä näin unen, että meitä neuvottiin adoptoimaan Filippiineiltä. Siitä syystä, että kotiseudullamme on jo filippiiniläisperheitä, ja he olisivat valmiita tukemaan meitä kulttuuriperimän kanssa...

Mitenhän on... kannattaisiko uneen takertua??

Nyt on ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, kun odotan joulua!! Aikaisemmin on tuntunut siltä, että joulu ei ole joulu, kun ei ole lasta juhlassa mukana.

Mutta nyt! Nyt joulun odotus tuntuu joulun odotukselta!! Mulla on kokoajan tuntosarvet viritetty siihen, että mitä teen jouluksi itse ja mitä hankin valmiina ja mitä joulu tulee pitämään sisällään.

Enpä olis uskonut, että pääsemme lapsettomuutemme kanssa tälle tasolle! Tällä tasolla olemme hyväksyneet lapsettomuutemme ja osaamme iloita arjen asioista ilman sitä kaipuuta, että "tämä asia olisi paljon merkityksellisempi, jos tätä olisi meidän kanssa kokemassa lapsi".

Toivottavasti tämä tunne kestää!! Sillä näin arki on kevyempää =) ja elämässä on sisältöä, vaikka lasta ei olekaan.

Mutta johtuuko tämä kaikki siitä, että olen niin itsevarma siitä, että adoption myötä perheeseemme saapuu lapsi... Lapsi, jonka kasvua ja oppimista voi seurata, lapsi jota voi kasvattaa ja opettaa, lapsi jonka kasvua ja oppimista voi tukea, lapsi jolle voimme osoittaa rakkauttamme ja huolenpitoamme, lapsi joka rakastaa pyyteettä meitä...

Vai johtuuko tämä siitä, että olemme vain hyväksyneet lapsettomuutemme...

Enpä tiedä... eipä taida kukaan tietää...

Mutta nautitaan tästä tunteesta, tästä hetkestä!! Edessä on rankat ajat! 

Nyt on ensimmäinen adoptioneuvonnan tapaaminen ohitettu ja mieli on K-E-V-Y-T ja onnellinen!!!

Sosiaalitädit tuntuivat oikein kivoilta!! Heille oli todella helppo puhua ja he olivat kyllä asialle totaalisen omistautuneita!

Kävimme läpi meidän suhteen historiaa: milloin tutustuitte, milloin aloitte seurustelemaan, millon aloitte yökyläillä toistenne luona, muutitte yhteen, mitä vanhemmat oli mieltä, milloin menitte kihloihin, milloin menitte naimisiin, milloin jätitte ehkäisyn pois, riitelettekö paljon, miten tuette toisianne kriisin aikana, miten puhdistatte ilmaa jne... ihan parisuhteen perussettiä.

Kävimme läpi meidän lapsettomuuskriisiämme: milloin aloitettiin lapsen yrittäminen, milloin otettiin lääkäriin yhteyttä, mitä diagnooseja olemme saaneet, mitä hoitoja on yritetty, mitä on vielä edessä sillä saralla, miten pettymykset on käsitelty, miten suru purkautuu, miltä hoitojaksot ovat tuntuneet, mitä tukea meille on tarjottu ja mitä olemme käyttäneet jne... ihan hoitohistorian perussettiä.

Kartoitettiin sitä, milloin olemme ottaneet adoption puheeksi, milloin sitä on mietitty oikeana vaihtoehtona, miten sitä on käsitelty, mitä siitä on puhuttu, miten suhtaudumme adoptioon, mitä olemme ottaneet selvää adoptiosta, miten paljon olemme "pyörineet" adoptioporukoissa, olemmeko joissain ryhmissä tai yhteisöissä tai järjestöissä mukana, tiedämmekö jonkun adoptioprosessin kulusta, mitä tiedämme tästä adoptioneuvonnasta ja kotiselvityksestä, kuinka tarkkaan tiedämme adoptioprosessin kulusta jne... ihan perus adoptiosettiä.

Keskusteltiin alustavasti siitä, millaiset tukiverkostot meillä on. Ovatko ystävät, perhe, suku, tuttavat, työyhteistöt yms tietoisia tilanteestamme ja minkälaista tukea heiltä saamme. Tätä asiaa käydään paljon tarkemmin läpi tulevaisuudessa.

Tädit kertoivat meille adoptioneuvonnan rungon sekä kotiselvityksen sisällön ja merkityksen. He kertoivat, mitä tulevaisuus pitää sisällään: 4 tapaamiskertaa, yksi kotikäynti (en muista onko se yksi noista neljästä, vai onko se noiden neljän päälle), "kotitehtäviä", pohdintaa, analysointia, "mörköjen" kartoitusta ja kelaamista, raportin laadintaa. Aikaa tähän on varattava minimissään 6kk ja maksimissaan tähän menisi 12kk. Mutta siihen pyritään, että 6kk on riittävä, mutta jos jommalla kummalla osapuolella on tunne siitä tarpeesta, että pitäisi tavata pidemmällä aikajaksolla useamman kerran, niin sekin on mahdollista.

Sillä, että olemme vielä viimeisessä hoitojonossa, ei ole väliä, sillä mikäli se hoitokerta tuottaa tuloksena biologisen lapsen, niin voimme kaikki sitten suhtauta tähän adoptioneuvontaan siten, että se on ollut silkkaa sosiaalitoimen tukea ja terapiaa lapsettomuuskriisimme käsittelyyn, sillä neuvonta sopii erittäin hyvin terapiaksi, jota meille ei ole vielä yksikään taho tarjonnut. Ja mikäli hoito ei tuo tulosta, niin sitten sosiaalitädit laativat kotiselvityksen raportin, joka lähetetään hakupaperina eteenpäin.

Ja mikäli meistä alkaa tuntumaan siltä, että emme enää jaksa viimeistä hoitojaksoa, niin se voidaan keskeyttää, jos itse haluamme. Se, että jompikumpi prosessi keskeytyy, ei ole haitaksi mihinkään, sillä kaikki mitä nyt tehdään, on meidän hyödyksi ja eduksi ja sosiaalitoimen palvelu, johon meillä on kuntalaisina oikeus ihan vain vaikka tämän lapsettomuuskriisimme takia.

Tulevilla tapaamiskerroilla on sitten jokaisella jokin aihe, johon paneudutaan tarkemmin. Tämä ensimmäinen kerta oli enemmänkin tällainen informatiivinen ja tutustumistapaaminen, jossa kartoitettiin meidän tilannetta ja kerrottiin, miten homma etenee. Mutta samalla tämä oli erittäin antoisa ensimmäinen adoptioneuvonnan kerta.

Olemme molemmat erittäin helpottuneita, että asiat nyt etenevät! Olemme onnellisia, että olimme heti alusta asti sosiaalitätien kanssa samalla aaltopituudella, ja olemme onnellisia, että olemme PIENEN kunnan asukkaita, joille adoptioneuvonta järjestetään oman kunnan puitteissa. Täten pystymme etenemään joustavasti ja yksilöllisesti ja perhekeskeisesti ja sosiaalitoimisesti =)

Sen haluan vielä tähän kirjoittaa, että meillä tämä adoptioneuvonta tapahtuu nyt valtaväestöstä poiketen nopeammalla aikataululla, ilman pitkiä jonotusaikoja ja tapaamisvälejä, sillä olemme oman kuntamme sosiaalitoimen asiakkaita. Sosiaalitoimella ei ole tällä hetkellä muita adoptioneuvottavia, joten jonoja ei ole lainkaan. Sosiaalitoimen työntekijät voivat sopia tapaamisaikansa omien kalentereittensa puitteissa, ja me sovimme heidän kalenteriinsa lositavasti näin lyhyellä "varoitusajalla". Mikäli kunta olisi ostanut palvelun PeLa:n kautta, niin jono olisi ollut pitkä ja tapaamiskerrat olisivat olleet "työläitä", sillä olisimme joutuneet matkustamaan tapaamisia varten 250kilometriä suuntaansa. Olemme siis ERITTÄIN KIITOLLISIA siitä, että kunta pystyy itse tarjoamaan tämän palvelun meille.

Sosiaalitoimi ohjaa meitä myös eteenpäin erilaisille valmennuskursseille yms, joihin osallistuminen on suotavaa. Joten emme jää niistäkään paitsi.

Sosiaalitädit sanoivat moneen otteeseen, painottaen, että emme saa verrata tätä omaa prosessiamme nyt kenenkään muun prosessiin, sillä jokainen prosessi on YKSILÖLLINEN ja erot kunnallisen ja PeLa:n käytännöissä ovat erilaiset. Adoptioneuvonnan runko on jokaisella sama ja jokaisesta laaditaan saman kaavan mukainen raportti eteenpäin lähetettäväksi. Mutta jokainen prosessi muotoutuu tapauskohtaisesti, eikä ole mitään järkeä vertailla niitä keskenään.

Kokemuksia ja ajatuksia voi hyvinkin vaihdella, mutta siihen kuoppaan ei saa langeta, että vertailee prosessiaan toisten prosesseihin esim siten että "teillä tehdään väärin, kun meillä tehtiin näin ja noin ja niin", eikä siten että "PeLa ei tee niin eikä näin eikä noin vaan niin näin ja noin, ja se on ainut oikea tapa" - sillä kuntatasolla puitteet ovat erit.Tämä on kuulemma MEIDÄN prosessi ja MEIDÄN tapamme edetä prosessissa - ja kunta tukee MEITÄ juuri niin kuin se tukee.

Mutta siis, nyt on hyvä mieli ja kevyt olo ja mieli avoin ihan kaikelle.

Olin päättänyt olla tän(kin) illan tutustumatta adoptioasioihin sen enempiä... mutta toisin kävi! Sillä saimme tänään Adoptioperheet Ry:stä lehtiä. Olen lukenut niitä sanasta sanaan ja oikein ahminut tietoutta... Sen tulin tietämään, että adoptioprosessi tulee olemaan henkisesti aivan yhtä raskas kuin lapsettomuushoidot... Ja mä kun luulin jo päässeeni niistä ahdistuksista ja peloista ja odotuksista ja pettymyksistä eroon...

Tämä on tuntunut niin auvoiselta tämä elämä sen jälkeen, kun päätimme aloittaa adoption!!! Mutta niinhän se tuntui silloin lapsettomuushoitojen alussakin... Mutta nyt ainakin tiedän, mitä tulevaisuudessa voi tuntea ja ajatella - mutta nyt tiedän myös sen, että jokainen ajatus ja ahdistus ja mielipide on täysin oikeutettuja!!! Kaikki ajatukset ja tunteet pitää hyväksyä!! Siten pääsee itse helpommalla!!

Olen kirjoittanut, että kun emme osaa mieheni kanssa juuri nyt keskustella tästä prosessista yhtään mitään... emme saa mistään kiinni, sillä emme tiedä yhtään, mitä tuleman pitää... ja kaikki ajatukset tuntuu niin oudoilta... niitä ei osaa pukea sanoiksi...

Tänään mieheni kuitenkin sanoi mielestäni aika paljon! Hän sanoi: "minä haluaisin sellaisen katalogin, mistä näkisin, miltä minkäkin maalainen lapsi näyttää. En ole yhtään varma, että haluaisin näin pieneen yhteisöön (kuin asuinpaikkamme) jonkun afrotukkaisen - se voi olla liikaa näin pienelle ihmismäärälle... Kolumbiaano voisi olla neutraalimpi..."

Itse imaisin pienen herneen sieraimeeni, kun kuulin tuon, sillä itse olen täysin sitä mieltä, että tulisi lapsi mistä päin maailmaa tahansa, hän olisi meidän lapsemme -ulkonäöstä huolimatta!

Mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän sain hernettä sieraimesta ulos! Sillä mieheni sanat olivat aivan täysin oikeutettuja ja hyväksyttäviä!! Ei siksi, että noin raa'alla tapaa saisi eritellä ulkonäön perusteella, vaan siksi, että juuri nyt on aivan oikea hetki miettiä tällaisia asioita! Ja juuri nyt on oikea hetki sanoa ajatuksensa ääneen! Eikä sitten kun on oikeasti maavalinnan aika.

Mutta minä toivon totisesti, että mieheni katsantokanta avartuu prosessin myötä! Ja että hän tämän prosessin aikana tulee ymmärtämään sen, että lapsi on lapsi - ja ennenkaikkea ihminen - ulkonäöstä huolimatta!! Ja että oli lapsemme sitten minkä näköinen tahansa, hän on meidän lapsemme ja me olemme hänen tukensa ja turvansa!! Meidän tehtävämme on sopeuttaa hänet yhteisöömme - ja avustaa yhteisöä sopeutumaan häneen. Ja meidän tehtävämme on tarjota hänelle onnellinen ja mahdollisimman tasapainoinen elämä - ulkonäöstä huolimatta!

Ymmärrän myös, että mieheni kyseinen lause johtuu paljolti myös siitä, että häntä pelottaa tässä vaiheessa se, että millaista elämää yhteisön ulkonäöstä poikkeava lapsi elää? Miten paljon hänen ulkonäkönsä tuottaa ongelmia? Miten yhteisön ihmiset suhtautuvat valtaväestöstä poikkeavaan ulkonäköön? Joutuuko lapsi -nuori, aikuinen, vanhus jne...- kokemaan rasismia pelkän ulkonäkönsä takia? Ja vaikka mitä...

Onneksi nämä on asioita, joista voimme hankkia tietoa! Joista voimme keskustella viranomaisten ja vertaistuen kanssa!

Mutta eniten onneksi!!! ONNEKSI MEILLÄ ON VIELÄ KAUAN AIKAA MIETTIÄ NÄITÄ ASIOITA!! Ja onneksi matkan varrella ilmenee PALJON muitakin aiheita, joita pitää käsitellä juurta jaksain!! Olen varma, että jossain vaiheessa nämä ulkonäköasiat eivät enää tunnu siltä tärkeimmältä asialta!

Itselleni ulkonäköaisat eivät ole koskaan olleet ongelma... joten hyvä, että asiaa käsitellään nyt jo yhdessä! Itselleni ulkonäköasia on ollut niin selvä, että en ole tajunnut ajatella asiaa "ongelmana" lähes lainkaan... Toki olen miettinyt asiaa, mutta en on ole kokenut sitä noin vahvana tekijänä, kuin mitä mieheni juuri lausui... Sen oman kantani aion takoa mieheni päähän, että oli lapsemme minkä näköinen tahansa, me rakastamme häntä kaikesta huolimatta!! Pyyteetöntä rakkautta sydämet täynnä!!!

Näin ne asiat lähtevät rullaamaan =)

Huomenna se sitten olisi. Ensimmäinen virallinen tapaaminen sosiaalitoimen kanssa tämän adoptionprosessin tiimellyksessä.

Mä en oo yhtään ottanut selvää, että mitä siellä tapahtuu ja mistä siellä puhutaan tai mitään. Eikä me osata isännänkään kanssa yhtään spekuloida sitä... molemmat heittelee ilmaan "mitähän siellä puhutaan" "mitähän siellä tapahtuu" "mitähän siellä tehdään" jne ja toinen aina vain vastaa "emmääkään tiijä"

Menemme siis TÄYSIN avoimin mielin ja huomenna olemme viisaampia!

JÄNNITTÄÄÄ KUITENKIN!!!

Mulla on ekaa kertaa kolmeen vuoteen sellainen olo, että me saamme joskus lapsen!!!

Tällaista oloa ei ole koskaan ollut edes hoitojen yhteydessä!! vaikka olen aina ollut hyvin positiivisella mielellä.

Olo on muutenkin todella kevyt!! Kolme vuottahan tässä onkin mennyt suossa ja suon laidalla roikkuen.

Johtuneeko sitten siitä, että olemme ottaneet askelen kohti uudenlaista mahdollisuutta, vai siitä, että tää lapsettomuuskriisi on jo niin läpikoluttu, että olemme asian hyväksyneet.

Mutta nautitaan tästä hetkestä ja tästä tunteesta =)

Huomasin lauantaina, että  mulla on ISO tarve saaha jutella adoptiosta jonku kanssa!! Tähän asti siitä on keskusteltu vain isännän kanssa, ja sen verran joidenkin muiden kanssa, että olemme kertoneet prosessin mahdollisesta kunnon aloittamisesta...

Mutta ei ole ketään, kelle voisi ajatuksiaan purkaa. Ei ketään, joka kyselee kysymyksiä. Ei ketään, joka intoilisi mukana =) Olemme tämä asian kanssa vielä yksin.

Lauantaina ystävämme olivat meillä kylässä ja naisten kesken juteltiin asiasta ja huomasin itsestäni, että mä aivan vaahtosin =) mulla oli NIIN PALJON ajatuksia, joita halusin sanoa julki... mä aivan tärisin innosta... mä vaan vaihdoin kokoajan asentoa, ku olin niin innoissani... mä nauroin itelleni, ku suu vaahoten tärisin ja vaihdoi asentoa =)

Tulin siinä sanoneeks, et ku me ei oikee enää osata miehenkään kanssa asiasta keskustella, ku nyt ollaan sellaisessa vaiheessa, että ei vain tiedetä mitä tapahtuu ja miten asiat etenee ja menee ja sujuu - ni ei oikeen oo valmiuksia keskustella. Molemmat vain odotetaan jännittyneenä ja innolla, että millaisia aiheita tädit ottavat esille.

Ja me ei kumpikaan haluta spekuloida asioita etukäteen juuri siitä syystä, että kun emme tiedä, mieten asiat oikeasti etenee. Emmekä selvästikään halua laatia mitään valmiita vastauksia, emme halua "manipuloida" toisiamme että "olemme sitten sitä ja tätä mieltä" vaan haluamme selvästi molemmat mennä sinne täysin avoimin mielin ja rehellisin OMIN mielipitein.

Suuri kiitos ystävälleni, että sain edes vähän purkaa paineita tämän asian suhteen!!! Olit SUURI apu!! KIITOS! Kiitos kun jaksoit kuunnella ja kysellä!!! =)

Olin kaupassa, jonotin kassalle, adoptiota hoitava sosiaalitäti jonotti pari tyyppiä edessäni. Mua rupes jotenki kovasti jännittämään... käännyin siten, että mulla ei ole mahdollisuutta nähdä häntä, sillä en halunnut, että katseet kohtaavat.

Mietin, miltä niistä sosiaalitoimen asiakkaista tuntuu, jotka ovat jonkun arkea enemmän hankaloittavan asian takia heidän kanssaan tekemisissä, ja tapaavat kylillä.

Kotvan siinä jonotettuamme, päätin, että onhan mun nyt hyvänen aika pystyttävä hänet kohtaamaan - vaikka tuntuikin hyvin alastomalta olla siinä hänen silmiensä edessä. Tämä oli ensimmäinen kohtaaminen tuolla arjen askareissa sitten sen jälkeen, kun on adoptioasiasta keskusteltu. Ja ehkä se oli se, miksi olo oli niin kumma. Käännyin takaisin häneen päin, eikä mennyt kauaakaan, kun katseemme jo kohtasivat. Minä tervehdin häntä reippaasti ja hän tervehti vielä reippaammin =) ja mulle tuli olo, että hän pyrki viestimään mulle, että "kaikki on hyvin!" =) Taidankin ottaa asian puheeksi sitten tapaamisessa =)

Lasta olemme yrittäneet marraskuulta 2004. Hoitoja on tehty kolme inseminaatiota ja yksi IVF/ICSI, mutta tietysti tuloksetta.Vasta viimeisessä koeputkihoidossa saimme diagnoosin: hedelmöittymishäiriö. Solumme eivät tykkää toisistaan. Silloin kuulimme ne paljon pelätyt sanat: "Ette tule koskaan saamaan biologisia lapsia omin avuin!"

Diagnoosin saimme kesäkuussa 2007, johon asti KAIKKI ON OLLUT HIENOSTI!! Kuin teoriakirjasta! Mutta KAIKKI ei riitä =P jos solut ei tykkää toisistaan.

Kesäkuussa päätimme, että vielä yksi hoito kokeillaan, sitten lopetetaan rääkkäys. Seuraava hoito tosin saadaan vasta vuoden 2008 puolella, heti alkuvuodesta? keväällä? vai vasta myöhemmin? Sitä ei kukaan osaa juuri nyt sanoa, kun hoitohenkilökunnan työtaistelu-uhka sotkee kuvioita.

Adoptio on ollut aina meille vaihtoehto. Ja mitä pidemmälle kriisimme etenee, sitä paremmalta vaihtoehdolta se on alkanut tuntumaa.

Elokuun eka päivä päätin soittaa Interpedialle ja kysellä, miten asia etenee ja menee ja sujuu ja kaikkee. He pyysivät ottamaan yhteyttä oman kunnan sosiaalitoimeen. Kyselin Interpediasta myös sitä, että miten hoidot vaikuttaa adoption aloittamiseen. Sieltä vastattiin, että siinä vaiheessa kun rekisteröidytään adoptiohakijaksi, ei enää saa olla hoidoissa, mutta kotiselvityksen jonotuksen ja teon aikana vielä voi olla, jos kotiselvityksen tekijälle asia sopii.

Soittelin sitten kuntamme sosiaalitoimeen, jotta saisimme selvyyden siitä, kuka kotiselvityksen tekee. Sosiaalitäti lupasi tutkia asiaa, ja 9.8.07 hän soitti, että "Me teemme sen yhdessä naapurikaupungin perheneuvolan kanssa. Voitaisiinko aloittaa puolentoista viikon päästä?"

HUI!! Olipa nopeaa toimintaa! Kyselin kovasti, että "entäs meidän viimeinen hoitomme?" sossu sano, että ei väliä, että kotiselvitys voidaan tehdä pois alta hoidon aikana. Me emme mieheni kanssa kuitenkaan suostuneet siihen... sillä meitä vaivasi se, että "viemme kahden viranomaisen aikaa ja kahdesta prosessista jonopaikan" Sillä jos Pelastakaa Lapset Ry olisi ollut kotiselvityksen tekijä, niin olisimme joutuneet jonottamaan siihenkin varmasti sen puoli vuotta. Ja kotiselvityksen tekeminen olisi kestänyt noin vuoden... Joten koko ton pitkän ajan kanssa olisimme voineet päällekkäin käydä yrittämässä vielä viimeisen hoidon... Mutta kun kotiselvityksen tekeekin oma kunta, niin asia etenee NOPEAMPAA.

Päätimme, että emme vielä aloita. Tilasimme kuitenkin Interpedialta adoptiotietopaketin ja tutustuimme intensiivisesti siihen.

Asia kuitenkin vaivasi päivittäin... Ja varsinkin ovulaatioa ja kuukautisaikaan vielä enemmän...

20.10.07 meillä meni sitten hermo! Ajatukset pyörivät taukoamatta adoption ympärillä! Lapsettomuuden ympärillä! Hoitojonojen ympärillä!

22.10.07 otimme jälleen yhteyttä sosiaalitoimeen ja otimme jälleen puheeksi sen, että "mitä jos aloittaisimmekin jo nyt? mikä on viranomaisten suhtautuminen siihen, että olemme kahdessa prosessissa yhtäaikaa? paljonko teidän työstänne on turhaa, jos adoptioprosessi keskeytyy mahdollisen viimeisen hoidon myötä? paljonko joudutte tekemään turhaa työtä, jos me raskaudummekin viimeisellä yrittämällä?" sosiaalitoimi VANNOTTI, että mikään mitä lapsettomuutemme eteen tehdään, EI OLE TURHAA! me emme kuulemma vie toisten jonopaikkaa! me emme vie muilta sosiaalitoimen asiakkailta paikkaa eikä aikaa - sillä sosiaalitoimen tehtävä on AUTTAA KAIKKIA jotka apua tarvitsevat! KAIKKI ovat oikeutettuja heidän apuunsa! Ja he ovat enemmän kuin mielellään auttamassa juuri meitä, juuri adoptiossa.

Niinpä 29.10.07 sovimme sosiaalitoimen kanssa, että adoptioprosessin ensimmäin käytännön vaihe aloitetaan 13.11.2007. Tapaamme sosiaalitätien kanssa ja kartoitamme tilanteen ja suunnittelemme tulevan aikataulun.

Hartioilta tipahti ainakin kymmenen kiloa huolta ja murhetta!! Nyt opettelemme siihen ajatukseen, että meidän EI tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että olemme nyt kahdessa prosessissa päällekäin. Emme ole ainoita, emmekä tee mitään väärää!! Interpediankin mielipide on se, että kotiselvityksen aikana voi vielä hoitoja kokeilla. Olemme siis oikeutettuja molempiin prosesseihin! (ajatukset eivät vielä ihan ole myöntymistasolla, mutta jo selvästi paremmalla tolalla, kuin kesällä. pitäisi oppia olemaan epäitsekäs, ja kulkea niitä polkuja pitkin, joita eteemme aukeaa - ja joita olemme oikeutettu kulkemaan)

Adoptioneuvonta siis alkaa marraskuussa ja jännitys on SUURI!! mitä kaikkea prosessi tuokaan tullessaan!? Tuoko prosessi VIHDOINKIN syliimme täytettä??

Meidän sylissämme ei istu kukaan, meidän käsivarsilla ei lepää kukaan... Eli olemme lapsettomia. Sylimme ei ole täyttynyt edes lääketieteen, lääkärin eikä laborantin avustuksella.

Olemme nyt tehneet päätöksen aloittaa adoptioprosessin. 13.11.2007 on ensimmäinen tapaaminen sosiaalitätien kanssa, ja sen jälkeen olemme PALJON viisaampia.

Kovasti nyt on tiedossa uutta asiaa ja analysoitavaa, mutta otamme kaiken mielellämme vastaan!

Tämän blogin perustin siksi, että voin selkeyttää adoption mukana tuomia ajatuksia. Kirjoitan tänne myös adoptioprosessista käytännössä: mitä tapahtuu, miksi tapahtuu, miten tapahtuu jne.